Mediassa kohistaan nyt koodaripulasta ja uudenlaisen koodauskoulutuksen tarpeesta. Itselläni heräsi tämän Linda Liukkaan kirjoituksen luettuani tarve kirjoittaa aiheesta ohjelmointialan/-koulutuksen kovuus vs olisiko mahdollista, että ala, jolla pitää jatkuvasti oppia kovalla tahdilla uutta, muuttuisi osaamis- ja oppimiskykyvaatimusten suhteen vähän armollisemmaksi.

Itse olen viimeksi hakenut koodarin hommia puolitoista vuotta sitten, kun Kodarit oli alkutaipaleellaan ja minulta olisi liiennyt aikaa koodata tuotantokoodiakin ja kun sain viestin, että olisi kiva, jos tulisit yritykseemme alihankkijana auttelemaan frontend-hommissa. Iloisin mielin marssin haastetteluun mukanani silloisella hip ja pop frontend framework Angularilla tehty puutarhasuunnitteluohjelmademo. Lopputulos haastattelusta oli, etten päässyt tuntihommiin. Minulla kuulemma oli demon perusteella selvästi frontista ja Angularista osaamista, mutta 16 vuoden low level & web-kehitystaustallani olin silti ilmeisesti liian huono. Käsitin minun olevan haastattelussa, koska paikkaan ei oltu saatu ketään heidän osaamisvaatimuksensa täyttävää, eli muita hakijoita ei minun lisäkseni enää ollut.

Silloin kävi mielessä, että toivottavasti ei enää ikinä tarvitse mennä ohjelmistotalojen haastatteluihin tai työskennellä niissä, vaikka pidän koodaamisesta aivan valtavasti ja haluan sen parissa työskennellä. Itseäni ja kollegoitani kun on 16 vuoden ohjelmistoasiantuntijaurani  aikana kutsuttu esim peeloiksi (eli koodareiksi, jotka eivät osaa tuottaa tarpeeksi nopeasti hyvää koodia), projektin guru on tokaissut parikymppisenä tekemästäni kyseisen projektin ensimmäisestä koodistani, että vmp ja vuoden verran hyvin ja tehokkaasti toimivasta koodistani on projektin lead devaaja sanonut, että se on ”hauskinta” mitä hän on ikinä nähnyt. Muiden kollegoiden tuotoksista olen kuullut puhuttavan välillä yhtä rumasti ja ivallisesti ja jossain vaiheessa oman koodin muiden katselmoitavaksi laittaminen alkoi koodin valmistumisen ilon sijasta tuntua vastenmieliseltä ja pelottavalta.

Ohjelmointikoulutuksiinkin meneminen hirvittää. Symbian-koulutuksessa, kun vahvalla C-kielitaustallani aikoinani putosin aikalailla heti alussa kärryiltä, opettaja näytti tuskaisen kärsivältä mukana olostani, kun piti opettamalla opettaa ja selittää, eikä vain naputtaa nopealla tahdilla Symbian-koodia taululle. Silläpä olen tämän jälkeen opetellut uudet asiat itsekseni välillä selkeämmistä ja välillä aivan tautisen vaikeaselkoisista internet-tutorialeista.

Olen toki 16 vuoden ohjelmistoasiantuntijan urallani saanut huippuhyvääkin palautetta, miracle woman -titteleitä ja ylempi amk -tutkinnostani stipendin, mutta nuo huippukoodareiden kommentit ja ylenkatseinen nopea opetustyyli ovat olleet omiaan latistamaan tunnelmaa ja välttelemään viileisiin ohjelmistotaloihin tai -koulutuksiin hakeutumista.

Eli ajatuksena, että jos koodaavia ammattilaisia tarvitaan nyt 7000-9000 lisää, niin miten löydämme tuollaisen määrän, jos kaikkien kognitiivisten kykyjen, oppimiskyvyn, -nopeuden sekä tuottavuuden vaaditaan olevan lähes huippugurutasoa. Miten he pääsevät töihin, jos yrityksiin ei palkata edes suht riskittömään tuntityöhön alalla pitkään työkennellyttä ammattilaista. Miten he pysyvät alalla, jolla tarvitsee koko ajan oppia uusia vaikeita teknologioita, mutta missään vaiheessa ei saa hyvillä mielin olla luvan kanssa aloittelija ja huono.

Ihailen osaavia ohjelmistoammattilaisia suuresti ja olinkin vuoden pari sitä mieltä, että homma on siirtynyt superälykkäiden elämäntapakoodareiden hommaksi. Sellaisten, jotka kestävät toistensa vmäisetkin katselmointikommentit ja oikein nauttivat, kun pääsevät koodikatselmoinneissa matemaattisesti todistamaan oman ratkaisuehdotuksensa paremmaksi kuin esitetty ratkaisu.  Ajattelin, että minun olikin aika vääränlaisena koodarina väistyä alalta, jos en jatkuvasti koodaa ja opettele uusia asioita kotona salaa, jotta pärjään mukana.

Mutta olemmekin päätyneet koodaripulaan. Tällöin vähempikin pitäisi riittää. Eli nyt kun koulutamme uusia koodareita, meidän pitäisi tehdä heille selkeitä aloittelijoiden materiaaleja ja oikeasti opettamalla opettaa mitä ohjelmoiminen on tai miten milläkin uudella teknologialla lähdetään liikkeelle. Yritysten pitäisi ottaa työntekijöitä myös kasvamaan ja heille pitäisi tarjota mahdollisuus oppia uudet asiat työpäivän aikana, jotta he eivät loppuunpala jatkuvan kotona koodailu -paineen alla.  Ja silloin kun joku ei osaa tai koodaa sutta, niin lempeästi ja kiltisti opetettaisiin ja ohjattaisiin parempilaatuisen koodin kirjoittamiseen.

Itselläni ei tällä hetkellä ole aikeita siirtyä koodausopettajan hommista alalle takaisin, mutta haluaisin pystyä kannustamaan oppilaitamme, että töihin kyllä pääsee, jos koodaaminen kiinnostaa, osaa perusasiat ja on valmis oppimaan koko ajan uutta. Haluaisin rehellisin sydämin sanoa, että allalla on hyvä ja mukava työskennellä.

Julkaisin yllä olevan kirjoitukseni viime viikolla hieman lyhyempänä facebookin Ompeluseura LevelUp Koodarit -ryhmässä. Aiheen tiimoilta syntyi vilkas keskustelu.

Ensimmäisten kommenttien joukossa oli, että ”Näiden robotin tunteilla varusteltujen gurujen tulisi opiskella työelämätaitoja.”

Olen täysin samaa mieltä. Tunteettomat huippukoodarit ovat omissa projekteissani olleet koodin ja osaamisensa suhteen ihailuni kohteita ja on helposti mennyt sekaisin, että heidän töykeää käytöstään ja ylenkatseisia koodikatselmointikommentteja ei ole hyvä pitää malliesimerkkinä hyvästä koodarista.

Susanna Huhtanen on työkavereineen kehitellyt sankarikoodarin myytin.

”Mä oon alkanut puhua sankarikoodarin myytistä.  Se on se tyyppi, joka fiksaa kaiken ihan yssikseen, ei välitä kenestäkään ja ulosannistaan. Mun mielestä me ei tarvita ensimmäistäkään sankarikoodaria, me tarvitaan ihmisiä, jotka pystyvät vastaanottamaan kritiikkiä koodiinsa, antamaan kritiikkiä muiden koodista(rakentavasti, ei vittuillen) ja jotka kykenee yhteistyöhön.”

Yhden kommentoijan projektissa toimitaan esimerkillisesti.

”Meillä ei olisi töissä ikinä milloinkaan sopivaa antaa palautetta tuollaisessa hengessä. Palaute annetaan rakentavasti niin esimieheltä kuin myös työkavereiden kesken, eikä niin että tekijä lytätään maan rakoon. Meillä on ollut sellainen mentaliteetti, että tiimi on yhtä vahva kuin heikoin lenkki siinä, joten kehitys ja oppiminen on kaikkien etu. Ei kuitenkaan niin, että ainoastaan puutteet tuodaan esille. Tiimikaveria ei jätetä, yhteistyö on se tän päivän juttu.”

Samainen kommentoija tunnistaa kuitenkin Susannan mainitseman sankarikoodarin, jonka helposti annamme laadukkaan koodin nimissä sanoa mitä vaan kenelle vaan.

”Ja tossa blogipostauksessa puhutuista Linuksen kommenteista, ei nekään oo musta ollut mitään minkä vois ainoastaan naamioida suomalaisen rehellisyyden alle. Onhan Linuskin sanonut suoraan sanottuna ihan hemmetin typerästi kehittäjilleen aina aika-ajoin uutisten mukaan. Musta on typerää, että huonot käytöstavat naamioidaan ”suomalaiseksi suorapuheiseksi kulttuuriksi”, joka on musta täysin eri juttu.”

Pauliina Solanne kommentoi keskustelun lopuksi hienosti alalle tulokkaiden vastaanottamisesta! Itse laskisin tulokkaisiin myös pitkään samalla teknologialla koodanneet ohjelmistoalan sisällä alaa vaihtavat työntekijät.

”Tää on ihan erinomainen pointti! Mua myös kiinnostaa koodauksen junioriaspekti. Koko ajan puhutaan koodareiden koulutuksen kehittämisestä ja lisäämisestä, mutta se ei riitä jos yritykset eivät mentoroi ja tue junnuja. Jokainen aloittaa joskus ja koska tarve osaajille on valtava, on mun mielestä jokaisen yrityksen pohdittava omalta osaltaan sitä, miten uudet tulijat sisäänajetaan alalle ja tunnetaan empatiaa niitä kohtaan, jotka ovat vasta matkansa alussa. Sen sijaan, että kritisoidaan ei-täydellistä koodia, autetaan junnuja kasvamaan oikeanlaisella mentoroinnilla – jonain päivänä samat tyypit ovat itse mentorin hattu päässä jeesimässä uusia tulokkaita ja positiivinen kerrannaisvaikutus on valmis. :)”

 

Suvi Syrjäläinen

kodarit.fi

Koodaripula – Ohjelmistoalalle ja -koulutuksiin kaivataan lempeyttä